Kuinka paljon suhun vaikuttaa se, mitä muut ihmiset susta ajattelevat?

Kuinka paljon suhun vaikuttaa se, mitä muut ihmiset susta ajattelevat? Jos se on sulle edelleen olennaista, se vaikuttaa sun toimintaan. Huvittavaa on, että juuri se toiminta, jolla pyrit muuttamaan toisten käsitystä susta, on se, joka luo ongelmia. 

Siitä syntyy loputon mukautumisen, korjaamisen ja ei toivottujen lopputulosten kehä. Sä et voi voittaa siinä, ikinä. Siksi ainoa ratkaisu tilanteeseen on lopulta se, että tipahdat koko pelistä pois. Jäät yksin, eli juuri siihen tilaan, jonne et halunnut mennä. Jos et jää yksin, yrität elää maailman ehdoilla, olla sille sillä tavoin, että se antaisi sen rakkauden ja arvostuksen, jota koet kaipaavasi. Se luo ristiriidan, joka on edessäsi joka puolella.

Yritä olla mukavampi, niin et ole oikeasti se, mitä olet. Yritä olla vahvempi, niin et ole oikeasti se, mitä olet. Yritä olla vähemmän, niin et ole se, mitä olet. Yritä olla rumempi, niin et ole se, mitä olet. Yritä lopettaa tän tekeminen ja et enää ole se, mitä olet. Ja seuraukset on sen mukaiset. Aika väsyttävää, joko oot huomannut?

Tee päätös siitä, että olet oma itsesi, tuli mitä tuli. Ja huomaa, että sekin on yritys olla jotain. Loputon kehä, kuten sanoin. Se ei onnistu tekemällä tai yrittämällä. Se tapahtuu vain huomaamalla sen, mitä on tässä. Antamalla sen olla. Sallimalla. Antautumalla.

Toisinaan se on sitä, että annatkin sun olla vahvempi. Toisinaan haavoittuvampi. Ja kun luulet tietäväsi kuka olet, onkin jo seuraavan antautumisen paikka. Ei ole olemassa mitään pysyvää sinua, se yritys ja käsitys on väärä, joskin kovin hallitseva. Ja samalla, on olemassa se tausta, jossa kaikki tapahtuu, vailla identiteettiä. Se on tyhjyys, tilavuus, usein juuri se, mitä yrität vältellä kaikella toiminnalla.

Joko yksin, ihanaan tyhjyyteen pudoten, tai elämä juoksumatolla, pettymyksestä toiseen, pääsemättä koskaan perille, juosten itseä karkuun. Ratkaisten ongelmia, jotka syntyvät siitä, että yrität ratkaista niitä maailmassa.

Jos sanoisin jotain muuta, tai joku sanoo, se on vale.

Ikuinen hiljaisuus

Ei mitään, mitä tehdä. Ei saavutettavaa. Ei huolehdittavaa. Ei merkitystä, tai merkityksettömyyttä. Vain tämä tässä. Tilavuus, jossa levätä. Rauha, joka kertoo miten toimia milloinkin.

Ei tarpeita, ei toiveita. Nekin, jotka heräävät, täyttyvät ja raukeavat rauhan kosketuksessa. Tavallisuus, kaunis tavallisuus. Se, joka niin helposti hukkuu tavoitteluun.

Haikea musiikki. Liikuttava luopumisen tunnelma. Hyvästit turhuudelle. Rakennetulle elämälle.

Yksin, paikassa, jossa toiset ovat lähempänä kuin koskaan. Aidompina kuin silloin, kun yritimme olle yhdessä.

Hymy. Kotoisa sellainen. Kotona, viimein. Tässä. Kiitos ja iloinen liikutus. Innostus. Muuttuva tyhjyys. Kotona on aina samanlaista ja samalla joka hetkessä erilaista.

Vapaus. Vapaus olla tässä ja antaa kaiken liikkua, minunkin, vailla tulemista, menemistä, pyrkimistä, agendaa.

Ikuinen hiljaisuus.

Sisäinen tuki -retriitti

Miltähän se tuntuisi seisoa omilla jaloillaan? Riippumattomana muusta ja samalla rennon avoimena elämälle?

Sulla on varmasti kokemuksia siitä, kun koet olevasi kontaktissa itseesi. Sellaiseen juurevaan oloon, josta käsin tuntuu siltä, että uskallat ja osaat olla oma itsesi. Rento, valpas ja samalla vahva.

Tuollaiset hetket ovat monelle meistä vain poikkeuksia. Ihmissuhteet ja elämän koettelemukset tuntuvat päättävän puolestamme, miten elämme ja kuka olemme. Sitä on jopa vaikea huomata, kuinka monilla tavoin esimerkiksi ihmissuhteissamme teemme kompromisseja siinä, kuka olemme.

Kutsun tätä juurevaa osa meissä Sisäiseksi tueksi. Yksi tapa alkaa luoda kontaktia siihen, on alkaa kiinnittämään huomiota omiin jalkoihinsa ja vatsaansa. Tuntea nuo osat meditaation ja jokapäiväisen elämän keskellä. Jos olet vilpittömän kiinnostunut tästä, huomaat jossain kohtaa, että tunnet huteruutta. Tai alat tuntea jännitystä, joka on syntynyt meihin tuon tuen puuttuessa.

Noiden asioiden tunteminen, havaitseminen ja salliminen vie sinua lähemmäs tukea. Mitä syvemmälle noihin kokemuksiin kuljemme, sitä lähemmäs pääsemme tukeamme. Lopulta laskeudumme niin alas itsessämme, että tuen puute, tyhjyys avautuu meille. Silloin tapahtuu jotain kaunista, sillä juuri Sisäinen tukemme on se, joka saapuu tukemaan meitä tämän kokemuksen kohtaamisessa.

Usko, että sisälläsi on jotain järkähtämätöntä? Jotain, joka ei ainoastaan pysty seisomaan omilla jaloillaan, vaan aikoo tehdä niin?

Usko, että sisälläsi on jotain järkähtämätöntä? Jotain, joka ei ainoastaan pysty seisomaan omilla jaloillaan, vaan aikoo tehdä niin?

Kun tämä kokemus toistuu tarpeeksi usein, tuo tuki alkaa tulla selkeämmäksi osaksi itseämme. Alamme kokea voivamme elää elämää itsenämme. Vatsassamme alkaa tuntua siltä, että haluamme juuri tämän elämän, haasteineen päivineen, jotta voimme seisoa tukemme kanssa niiden keskellä ja muuntaa paitsi itsemme, myös elämämme tämän uuden sisäisen todellisuutemme kaltaiseksi.

Olen tällä matkalla itse. Tunnustellen jalkojani ja vatsaani. Minussa olevaa jännitystä ja levottomuutta, joka syntyy siitä, kun mieleni yrittää olla se tuki, jota kaipaan elämästä selviämiseen ja siinä menestymiseen. Nautin siitä soturin tahdosta olla tässä, jonka tuki tuo mukanaan.

Kutsun sinut kanssani Sisäinen tuki -retriitille, jossa käytämme viisi päivää siihen, että ymmärrämme paremmin, ei vain älyllisesti, vaan kokemuksellisesti, mikä tämä tuki meissä on. Syvennymme siihen, miksi menetimme tuen ja millä pyrimme kompensoimaan sen puutetta elämässämme. Tai miten esimerkiksi isämme läsnäolo tai sen puute on vaikuttanut asiaan. 

Minusta tämän Sisäisen tuen tavoittaminen on keskeistä aidon ja antoisan elämän elämiselle. Samalla se on tärkeä askel ihmisen henkisellä matkalla. Matkalla oman sisäisen opettajan luokse. Sanoisin, että ilman sitä, tämä matka on mahdotonta.

Löydät tästä lomakkeesta kaikki tarvittavat tiedot ja voit samalla ilmoittautua mukaan. Kaikissa kysymyksissä voit lähestyä minua aarolof@me.com osoitteeseen.

Kokeile tuntea jalkasi, vatsasi ja hengityksesi. Anna sinun rentoutua siihen, mitä tässä ja nyt on.

Ainiin. Sisäinen tuki on myös se, joka meissä tietää, mikä on optimaalista juuri nyt oman sielumme avautumiselle, vapautumiselle ja toteutumiselle. Vatsassamme asuu siis syvä viisaus.

Jalat maassa, hengitystä tunnustellen,

aaro

Pitääkö minun vain astua tuleen?

Saavun aina ja yhä uudelleen tähän paikkaan, jossa huomaan nukahtaneeni.
Muistan, kuinka edellisen kerran saavuin tänne, näin monta asiaa kirkkaasti
ja moni asia lähti liikkeelle totuudesta, aitoudesta, läsnäolon kosketuksesta.
Kunnes siitäkin tuli osa tarinaani. Mieleni nappasi kiinni. Nukahdin. 
Kadotin sen yksinkertaisen kauneuden, johon olin kosketuksissa.
Suren sitä, että juuri nyt tämä on kohtaloni, nuokahtaa ja herätä, uudelleen ja uudelleen.
Voisinko pysyä tässä? Ehkä, sanoo jokin minussa. Tiedän kyllä miten. Mutta en vielä uskalla.
Se vaatisi liian isoja luopumisia. Epämukavuutta. Epävarmuutta. 
Raikkautta, johon en ole vielä valmis. 
Niinpä nuokahtelen vielä, toivoen ja odottaen.
Kysyen, vahvistunko, vai pitääkö minun vain astua tuleen?

Rehellisyys

Käyn opettajani kanssa keskustelua ja kerron hänelle, että minussa on epärehellisyyttä. Ajatuksia, jotka eivät ole suoraselkäisiä. Kerron hänelle myös siitä, että minussa on ikäviä ajatuksia häntä kohtaan.

"Tiedätkö sinä mikä sinussa näkee tämän epärehellisyyden?" hän kysyy.

Koska en selvästikään ymmärrä kysymystä, hän jatkaa. "Se on sinun rehellisyytesi. Se, mikä sinussa on suoraselkäistä."

Keskustelun myötä ymmärrän selkeämmin, että tie rehellisyyteen käy epärehellisyyden näkemisen kautta. Tie rakkauteen siten, että näen sen kuinka en rakasta. Tie hyväksyntään sen kautta, että hyväksyn sen, kuinka en hyväksy.

Liekki, joka palaa sydämessämme

Istun Ruotsin Molkomissa, retriittikeskuksessa, jonka nimi on Ängsbacka. Olen viettänyt täällä jo muutaman päivän, syventyen läsnäolevan hetken äärelle. Retriitti on osa Diamond Approach -opetusta.

Otan mikrofonin käteen ja kerron opettajalleni siitä, kuinka jokin herkkä ja suojeltu paikka minussa tuntuu avautuneen uudella tavalla sille, että se ei ehkä olekaan huono. Tuosta herkästä paikasta käsin, kädet ja ääni vavisten, kerron kuinka elämääni on vahvasti vaikuttanut se, että olen yrittänyt osoittaa olevani hyvä. Samalla olen piiloitellut tätä herkkää paikkaa, jonka olen kokenut olevan toisten mielestä huono, likainen, paha ja vääränlainen.

Mutta nyt tuntuu siltä, että se ei olekaan totta. Että tämä paikka onkin hyvä. Että tämä paikka onkin se, jota olen etsinyt. Kuin kokeilisin kepillä jäätä, sanon tunnustellen; tuntuu siltä, kuin minä olisin SE juttu. Että minä olen se, jota olen etsinyt.

Opettajani hymyilee ja kysyy myötätuntoisesti; miltä sen sanominen tuntuu?

Seison mikrofoni kädessä, silmät suljettuna ja yritän kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu. Kuinka pelottavalta sille tuntuu antaa tilaa. Kuinka helpottavalta se tuntuu. Sydämeni tuntuu avoimelta.

"Näen sisälläni liekin. Näen ja tunnen tuon saman liekin meissä jokaisessa. Jokainen meistä on kokoajan tuo liekki ja kaikki on kokoajan hyvin." Tämä kokemus liikuttaa minua syvästi.

En muista mitä sanoimme sen jälkeen. Laskeuduin istumaan, kääriytyneenä lämpimästi vilttiin, jonka joku ojensi minulle. Pienin askelin se tuli yhä lähemmäs ja lähemmäs, että kaikki on hyvin. Että minä olen hyvä ja olen aina ollut. Kyyneleet ja itku voimistuivat pikkuhiljaa. Kehoni tärisi, luopuen jännityksestä ja pelosta. Minun ei tarvinnut suojautua. Minussa ei ollut mitään vikaa.

Se liekki olen minä. Ja se liekki palaa meissä jokaisessa.